maanantai 15. joulukuuta 2008

Helsingin hevihelvetistä Kouvolaan virsiä veisaamaan

Isäntä Meidän keikkailee joko helvetin pohjoisessa tai helvetin etelässä. Levin ja Kemin jälkeen olikin luonnollista kääntää keikkabussin (edelleen viiden mentävä henkilöauto) nokka kohti lumetonta ja aina täysin auki revittyä sekä katutöiltään vaiheessa olevaa Helsinkiä.
Leipätyöelämän realiteettien vuoksi perjantaina (12.12.08) aamuyhdeksän jälkeen autoon ahtautui vain neljä miestä: rumpali Jukkis jäi päiväksi Kokkolaan myymään atk-sälää ja junaili vasta illaksi Helsinkiin. Tai sitten miehen ego on kasvanut niin isoksi, että pitää matkustaa yksin.

Matkan puolivälissä, aina yhtä iloiselta kuulostavassa Pirkkalassa, pysähdyimme miettimään tulevaisuutta: onko henkilöautoilu todella sitä, mitä haluamme tehdä? Toisin sanoen teimme pirkkalalaisen automyyjän kanssa tärskyt paikalliselle ABC-huoltamolle (eihän niitä muita huoltamoita Suomessa enää olekaan) ja koeajoimme Mersun Sprinterin. Konepeltiä emme rokkareina edes avanneet, mutta kyyti oli hyvää. Aika näyttää, saako potentiaalinen keikkabussi uuden kodin Kokkolasta…

Olimme lähteneet kohti Helsinkiä kevein mielin, ilman peräkärryä ja omaa backlinea, mutta matkan puolivälissä kirpaisi kuullessamme, että illan kolmas bändi, tamperelainen Manzana, olikin joutunut perumaan keikkansa rumpalinsa selkävaivojen vuoksi. Eli toisin sanoen kitarahirmumme Timo ”Stereo-Timppa” Kauppinen oli kusessa ilman avaruusajan kamoihinsa yhdistettävää stereokaappia.
Muista kamoista ei ollut huolta, olivathan ne helsinkiläis-tamperelais-itävaltalaisen Taceren vastuulla. Timon stressi ei helpottanut Rocktowniin saavuttuammekaan, sillä aikataulu oli hurja, polttelivathan taskuissamme liput illan Whitesnaken Jäähallin konserttiin.

Stereo-Timpan kitarakaappiongelmat Taceren Karrin myötätuntoisella komppauksella selvitettyämme suuntasimme ilman soundcheckin tynkääkään Hesburgerin säälittävien eväiden (allekirjoittaneen kreikkalaisessa salaatissa oli yhtä paljon yritystä kuin Helsingin talvessa) kautta Whitesnakea väijymään. Jäähallille saavuttuamme emme kuitenkaan rynnänneet kaljatiskeille vaan aloimme jakaa keikkamme flyereitä sisään jonottavalle, kovin keski-ikäiselle hevirock-kansalle. Ylsimme huimaan suoritukseen ja pääsimme paristasadasta keikkamainoksesta eroon ennen Whitesnaken aloitusta (kello 21).
Coverdalen ja poppoon keikka oli tietenkin oma juttunsa. Jos kiinnostaa enemmän, niin allekirjoittaneen kattava keikka-arvio löytyy sunnuntain (14.12.08) Keskipohjanmaasta.

Whitesnake lopetteli noin 22.45, joten omaan vetoomme valmistautumisen kanssa tuli kiire. Puoleltaöin marssimme kuitenkin lavalle, ihan aikataulun mukaan, ja väkeäkin oli ilahduttavasti paikalla. Illan teeman mukaisesti heitimme lainatsipaleena Whitesnaken Bad Boysin (Villimies).
Isäntä Meidän oli elämänsä iskussa itseäni lukuun ottamatta. Fiiliksellä meni setin puoliväliin asti, kunnes laulaminen meni suorittamisen puolelle. Imperiumin Ossi ”purjehdin joka päivä Suomenlahdella” Jääskeläisen keikan jälkeinen kommentti kertoikin kaiken oleellisen: ”olen kuullut Nikulalta parempiakin suorituksia”. Setti vedettiin kaikesta huolimatta suunnitellusti loppuun asti.

Taceren astuessa uuden laulajansa kanssa ensi kertaa lavalle jatkui allekirjoittaneen tiukka perjantai (tosin jo lauantaiksi kääntyneenä). Tukka nutturalle ja lipunmyyntitiskille, mars! Samalla nousi kunnioitus baarialan ihmisiä kohtaan: ei ole todellakaan herkkua keskustella isojen (ja humalaisten) suomalaisten miesten kanssa siitä, miksi lippu pitää ostaa baariin päästäkseen. Tappelun poikanenkin pääsi syntymään. Olin jo pahasti jäämässä alivoimalle, kunnes ammattitaitoisen portsarin ja basisti Pasi "Apollo" Kauppisen avustuksella kahakka päätyi hyväntahtoiseen halailuun. Henkiset haavat saivat sitä kuuluisaa balsamia, kun kaksi Isäntä Meidän –fania kävi lunastamassa omat Sydän ei Valehtele -t-paitansa. Dantesissa tavataan!

Loppuyön lipputiskillä päivystänyt Timo Kauppinen otti myyjän roolinsa vieläkin tiukemmin: kuulemma jopa baarihenkilökunnalla oli vaikeuksia päästä työpaikalleen.
Ihmettelijöille kerrottakoon, että tiukkuutemme johtui siitä, että illan tienestimme oli lippujen varassa.


Myös kävelymatka Rocktownilta Omenahotelli-koodihelvettiin oli avartava. Ainakaan itse en ollut koskaan nähnyt parin kilometrin jonoa kännisiä ihmisiä. Kotiin horjuen poistunut ihmisvirta ulottui Töölön takamailta jonnekin Vanhan Ylioppilastalon kulmille…

Lauantaipäivä oli pakko viettää levottomassa Helsingissä, sillä pääsimme roudaamaan kamojamme vasta viideltä iltapäivällä. Levykauppa Keltaiseen Jäänsärkijään upposikin ajantapon merkeissä 6,90 euroa, kun matkaan tarttui Yesin Tormato.
Ensi kertaa kuunneltava Yes ei muuten missään tapauksessa ole automusiikkia. Varsinkin kitaristi Steve Howen bendit kuulostavat keskiäänivoittoisista kaiuttimista kuultuina marsilaisen apukoululaisen soittamilta. Rumpalimme Jukkis julistikin Steve Howen ikuiseen pannaan auton cd-soitimessa.
Kaikesta huolimatta plätty osoittautui kotistereoissa jälleen kerran helvetin moiseksi mestariteokseksi. Yes!

Lauantain vetomme oli Kouvolan Doningtonissa, ja jostain syystä keikkamyyjämme Jukka Hoffrén oli keksinyt buukata majoituksemme Kouvolan naapurista, Valkealasta, tarkemmin sanottuna Puhjonrannan leirikeskuksesta. Seurakunnan omistama leirikeskus sijaitsee kaukana asutuksesta, valottoman soratietaipaleen päässä, sumuisen järven rannalla.

Saapumisemme Puhjonrantaan oli ikimuistoinen: kun viisi miestä bootseissaan ja kettingeissään astuu saliin, jossa parisataa ihmistä veisaa puvut päällä virttä akustisen kitaran säestyksellä, ei kenellekään jää epäselväksi, ketkä olivatkaan niitä hevimuusikoita. Yllätyksestä huolimatta Puhjonrannan majoitus osoittautui loistavaksi, kommuunissamme oli viisi huonetta, joista jokaisesta löytyi kaksi rippikoululaisille suunniteltua kerrossänkyä. Nam.

Tähän väliin on pakko pistää viikonlopun ehdoton helmi, nimittäin sessiokosketisti Samuel ”Pink Boy” Sjöstrandin vuosia treenattu Arnold Schwarzenegger –imitaatio. Tuhannen lempinimen Samppaa ei turhaan tunneta myös nimellä Arnold Sjöstranegger.



Itse illan Doningtonin keikka sujui rasvatulla rutiinilla: vaikka edellisillan Finnish Metal Weekend -esiintyjät, paikallinen Malpractice sekä Adamantra ja Pressure Points, olivatkin tyydyttäneet Kouvolan hevinälän, pystyi Isäntä Meidän piiskaamaan pöytään yhdentoista biisin tiukan setin. Laulullisestikin homma oli taas hienosti hanskassa, kiitos Helsinkiä pidemmän, mutta huomattavasti järkevämmin mietityn settilistan.

Ilotulitus huipentui Raunioiden Kuninkaan ja Yön Vangin väliin, jolloin yleisön oli aika sulkea silmänsä ja kuvitella, että koskettimien takana seisoo itse herra Schwarzenegger. Sampan pettämätön Arska-imitaatio pisti illan viimeiseen biisiin ylimääräistä latausta. (J.N.)



Soittolista akselilla Kokkola-Helsinki-Kouvola-Kokkola

Rush: 2112, Hold Your Fire

Whitesnake: Good to be Bad

David Coverdale: Northwinds

Led Zeppelin: III

Yes: Tormato

Dream Theater: Live at the Marquee

Silent Voices: Infernal

Ben Granfelt Band: The Sum of Memories

maanantai 1. joulukuuta 2008

Pink Boy ja pitkä tie pohjoiseen

Matkamittariin kertyneet 1 200 kilometriä sen kertovat: Lappi on taas käyty valloittamassa.
Etelän ihmistä ei ole ohjelmoitu Lapin etäisyyksien ymmärtämiseen. Viisi miestä ahtaassa henkilöautossa tajusi sen jossain Rovaniemen ja Kittilän välillä perjantaina 28. marraskuutta noin kello 16. Oli kuin kesän toisinto, että kilauttelimme jälleen tien päältä Levin Hullun Poron kerrassaan mahtavalle livemiksaajalle, Jarmolle, että kokkolalaiset eivät muuten ihan kuudeksi ehdi Areenan takaovelle.
Aamuyhdeksältä alkanut henkilöauto-maraton Kokkolasta Leville eteni aikataulussaan Rovaniemelle asti. Kunnes sitten eksyimme Ounasjoen väärälle puolelle.
Maailman paras sessiokosketisti, Samppa (tunnetaan myös nimillä Suklaapoju ja Sorateiden Samurai), oli kyllä ohjelmoinut GPS-laitteeseensa, että ”ei sorateitä, kiitos”. Kieltolistalle olisi saanut samalla laittaa myös oikoreitit, joilla ei ole mitään tekemistä turvallisen turistiautoilun kanssa. Tajusimme jossain Rovaniemen ja Kittilän loputtomalla välillä, että parin sadan kilometrin oikoreittiä ilman huoltamoita on aika paha pistelle ¼-tankillisella bensaa. Dion Sacred Heartin jyrätessä cd-soittimessa teimme rajun ratkaisun ja lähdimme takaisin kohti Rovaniemeä tankkaamaan autoa ja vaihtamaan Ounasjoen puolta. Jatkossa länsipuolelta, kiitos…

Pistimme kaikesta huolimatta kesäistä Levin reissua paremmaksi. Pohjalaisen säntillisyyden piikkiin meni tällä kertaa vain puolen tunnin myöhästyminen. Kiitoksia kuitenkin kärsivällisyydestä, Jarmo!

Wanha Hullu Poro –ravintolasta oli aika iso loikka Hullu Poro Areenalle. Ensin mainitussa saa varoa, ettei pää osu esiintyessä kattoon, jälkimmäisessä on pidettävä varansa, ettei tipu lavalta kesken keikan. Kaustisen Konstan lava ei ollutkaan Suomen korkein.

Sessiokosketisti Samppa on Isäntä Meidän –leirin lempinimiautomaatti. Napakymppiin kolahti jälleen soundcheckin jälkeen, kun Ravintola Ämmilän kalaisan ruoan päätteeksi pöytään kannettiin jäätelöannokset. Sampan miniauringonvarjon väri oli tällä kertaa avain onneen: miestä kutsutaan nykyään nimellä Pink Boy. Oikeasti. Pink Boy, mutustelkaa sitä!

Jäätelöstä vielä sen verran, että illan esiintyjän tunnistaneella naapuripöydän pikkujouluseurueella oli painavaa sanottavaa ruokailunsa lopettaneelle hevibändille: ”Musiikkinne on hyvää, mutta miettikää vielä kerran imagoanne. Sopivatko värikäs jäätelöannos ja hevibändi samaan kuvaan?” Ajattelemisen aihetta itse kullekin.




Lapin mittasuhteet värittivät myös itse illan keikkaa. Valtavaan lavaan totutteleminen venytti pubien nurkkien mukaan säädettyjä lava-maneereja. Nyt sai Kauppisen kaksikkokin päästää itsensä irti ja fiilistellä viidentoista biisin edestä Lee-Lifeson-tyyliin.
Keikka sujui mukavasti, ja myös Whitesnake-laina, Tuomion Päivä (Judgement Day), toi oman toimivuutensa setin keskivaiheille. Sydän ei valehtele -sinkkuja lennäteltiin suuren maailman malliin yleisön joukkoon. Osumatarkkuus oli kohdillaan, sillä suurin osa kiekoista löysi osoitteensa juhlakansan edustajien naamatauluista.

Takaisin hotellille marssiessamme kohtasimme vanhan tuttumme: Enskan Eväs ja kolmipyöräinen grilli. Kuin suoraan Ankkalinnasta.

Kesällä näytti tältä:



Kerrospukeutumisen merkitys valkeni lauantaiaamun valjettua, kun Areenan ovet avaamaan saapunut talonmies ilmoitti päivän lukemaksi -22. Soittokamoja kantaessa paljastunut kitaristi Kauppisen paljas selkä sopi talviseen maisemaan ainoastaan väriltään.Veljesparin nuorempi puolisko, basisti Kauppinen, pisti asteen paremmaksi. Kuten kaikki tietävät, on eskimoilla monta sanaa lumelle. Lapissa on taas monta sanaa kuvaamaan väärin pukeutunutta miestä. Yhdellä hanskalla Lappiin lähtevää basistia kutsutaan nasevasti nimellä ”pelle”. Ainakin tästä lähtien.

Lauantai-iltainen Kemin Hullun Pohjolan keikka oli kuin Levin vastakohta. Ainakin tekniikaltaan. Levillä meininki oli kuin Amerikassa, Kemissä keikka vedettiin bändin oman pa-kaluston läpi ilman ulkopuolista miksaajaa. Jos ei odota liikoja, niin voi myös yllättyä. Ja niin tapahtui. Ääniguru Pasi Kauppinen sai Hullun Pohjolan salin raikumaan balanssissa ja unelman lailla. Volumet pidettiin kurissa, mutta luonnollista potkua löytyi silti.

Sama läheisyyden ja luonnollisuuden tuntu siivitti myös illan keikkaa. Moni haistatti pitkät yläkerran diskoiluapajille ja asettui eturiviin ihmettelemään, kuinka hevirokki koskettaa. Mustat ennakkomaalailut äpärävedosta vaihtuivat keikkaan, joka kasvoi loppumetreillään ikimuistettaviin mittoihin.Kemin yö hymyili aamun tunneille saakka. Varsinkin kolkon sähkölaatikon kohdalla, jossa yksinäinen hanska odotti ottajaansa. Eikä vaatinut edes suurta akrobatiaa, että vasemman käden hanska taipui paljaana Lapin kylmyydet kohdanneen basistin oikein käden vaatimuksiin. (J.N.)


Autosoittolista akselilla Kokkola-Levi-Kemi-Kokkola:

- Dio: Sacred Heart

- Deep Purple: Fireball, Live at the Olympia 96

- Ark: Burn the Sun

- Eternity X: The Edge

- Free: Free

- Seventh Key: The Raging Fire

- Shadow Gallery: Legacy

- Frameshift: Unweaving the Rainbow

- Tenacious D: The Pick of Destiny

- Winterborn: Farewell to Saints

- Jackripper: Broken

tiistai 25. marraskuuta 2008

Isot miehet tanssivat - Tuomion Päivä tulee

Alla olevaa videopätkää olisi helppo luulla lavastetuksi. Skeptinen rokkipoliisi tietysti luulee, että tässä taas yksi bändi yrittää revitellä itselleen todellisuutta rennompaa mainetta.
Kaikkea muuta.
Alla oleva satunnaisen juhlavieraan paniikinomaisessa hurmiossa kuvaama kännykkätallenne on elävä todiste siitä, mitä IM-booli (kirkasta, valkoviiniä ja rehti ripaus sitruunalimsaa) voi saada aikaan.



Whitesnakehan se siinä soi. Mikäs muukaan...
Whitesnakesta vielä sen verran, että yhtyeen yksi helmistä, jykevän kaunis Judgement Day, on ollut viime viikkoina kovassa kierrätyksessä treenikämpällä. Ulkokuortansa kinkkisemmäksi kesytettäväksi osoittautunut siivu on puskettu uusimpana tulokkaana IM-livesettiin. Kappaleen suomenkielisenä nimenä on tylyn iskevä Tuomion Päivä.
Tarkkakorvaisimmat heristävät nyt sormeaan ja muistuttavat, että kyseessä ei ole ensimmäinen lainakappale, joka on päätynyt IM-livesettiin. Aivan oikein. Keikoilla on veivattu ja veivataan edelleen muun muassa Dioa, Ynkkää, Dokkenia, Testamentia, Tony Martinin aikaista Black Sabbathia ja Whitesnakea. Suomeksi raikuvat kaikki! Parille lainasiivulle on herunut käännöslupakin, joten tulevaisuudessa käännösmatskua saatetaan kuulla levyllä asti.

Tarkkailkaa muuten postianne. Keskipohjanmaa-lehden Pore-viikkoliitteeseen on tulossa mojova paketti Isäntä Meidän –tarinointia. Koko bändi vastaili niin antaumuksella toimittaja Kaisa Suomalan kysymyksiin, että tunnin istunto oli lähes terapeuttinen.

Ja kohta kaartaa IM-keikkabussi (henkilöauto peräkärryineen) taas kohti Leviä ja Kemiä. Kuvallista reportaasia luvassa tuonnempana.
Toki meiningin saa tulla keikoillekin tarkastamaan!

Loppuun pari otosta IM-boolin aikaansaannoksista... (meiningissä mukana myös Winterborn-vasara Lauri Bexar)

(J.N.)


keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Suklaapoju ja pari muuta tarinaa Porista

Hiekkarantakaupunki Porin Monttu-baari osui ajankohtaisena keikkakalenteriin, olihan Sydän ei valehtele putkautettu pihalle keikkapäivän aattona, 6. marraskuuta. Digiajan posti kulkee vauhdilla: ilosanoma sinkun päätymisestä radioaalloille otettiin vastaan soundcheckin kynnyksellä, Hostel Buiston eksoottisessa kattohuoneistossa. Tunnelmaa tiivisti entisestään viiden hengen huoneen ilmanvaihto, joka meni kipsiin Sisun ksylitolipastillien laksatiivisten vaikutusten alaisena. Joku ymmärsikin vinkata rumpali Jukka-Pekka Koivistolle, että seuraavalle automatkalle voisi harkita jotain muuta naposteltavaa. Illan edetessä laskimme yhteen yksi plus yksi: jatkossa Jukkista koskee epävirallinen kielto syödä yhtään mitään millään keikkareissuilla.
Isäntä Meidän on neljän miehen bändi, mutta lavalla heiluu viisi miestä. Syynä on se, että vaikka levyllä urut huutavatkin hoosiannaa, ei leirissämme ole virallista urkuria. Livenä emme taas halua lähteä taustanauhaurpoiluun, joten olemme jakaneet Hammond-vastuun kolmelle miehelle. He ovat Jukka Hänninen, Henrik Klingengengenberg ja Samuel Sjöstrand. Kaikki Kokkolan poikia, joista kaksi ensin mainittua posauttelee helvetinpasuunoitaan IM-debyytillä asti.
Bändin aloittaessa oli hienona ideanamme, että IM-kosketisti vetäisi kaikki keikat aina lakanan takana, ison maailman malliin. Idea oli hyvä siihen asti, kunnes keikkapaikkojen koko tuli vastaan: uskokaa tai älkää, mutta kosketisti mahtuu paremmin lavalla kaikkien nähtäville kuin taustalakanahässäkän taakse muina miehinä muhinoimaan…
Samuel ”Samppa” Sjöstrand, maailman toisiksi kovin progeyhtye Camelin fani (Joukainen on kovempi), koki IM-tulikasteensa hammondisteista viimeisenä, vasta loppukesästä Kuopion Henry´s Pubissa. Hiljattain 21-vuoden ikään purjehtinut konkari lunasti heti paikkansa IM-leirin jatkeena. Helvetin hyvän soittotatsinsa ja työmoraalinsa lisäksi mies on tyyppinä mitä parhain. Jos Sampan kanssa ei tule toimeen, on syytä katsoa peiliin.
Ehkäpä juuri mainion luonteensa takia Sampasta on tullut keikkamatkojen lempinimimagneetti. Mies tunnetaan IM-leirissä muun muassa nimillä Lepa, Sorateiden Samurai, Shell-Samppa, Joukainen, Kajaali-Samppa…
Listaa voisi jatkaa melkein loputtomiin, mutta mennään asiaan: lempinimissähän parasta ei ole itse nimi, vaan nimen taakse kätkeytyvä tarina. Senpä vuoksi Sampan viimeisin lempinimi, Suklaapoju, kuulostaa huomattavasti epäilyttävämmältä kuin mistä todellisuudessa on kyse. Suklaapojun etymologiahan viittaa viattomasti Sampan pakonomaiseen tarpeeseen hamstrata Kismet-suklaata farkkujen takataskuun jokaisen huoltamopysäyksen yhteydessä. Ei sen pahempaa. Oikeasti.
Kuten aiemmin jo todettiin, on Sampan eli Suklaapojun luonne maailman parhaimpia. Se nähtiin taas Porissa, jossa viiden hengen huoneeseemme oli tuotu vain neljä sänkyä: henkilöauton takapenkillä aina keskipaikalla viihtyvä Samppa ei hätkähtänyt, vaan vetäisi napakat päiväunet lattialla. Aplodien arvoista heittäytymistä. Ja kyllä se sänkykin sieltä sitten saapui.
Kun musiikista kerran on kyse, niin loppuun vielä pari sanaa illan keikasta.
Jos lapsena laskettiin, kuka oli valvonut pisimpään, voisi nykyään laskea, kuka on aloittanut keikkansa myöhäisimpään. Viimeksi mainitulla mittarilla Isäntä Meidän olisi aika vahvoilla: marssimme Montun stagelle kello 01.45. Tunnin setti sujui soittoajasta huolimatta mainiosti. Poria alkuillasta vaivannut kankeus oli vaihtunut aamuyön positiiviseen pöhnään ja nykivinä tanssiliikkeinä havaittavaan hurmioon.


Sydän ei valehtele –sinkkukin läimittiin porilaisten kunniaksi ensi kertaa livenä. Ja toimihan se, vaikka bassokeisari Kauppisen piuha äityikin yllättävään pörinään kesken hektisimmän hurmion. Hyvä keikka.
Ja se vielä, että allekirjoittanut söi Porissa elämänsä parasta keittoa. Suosittelen Ravintola Martinan kuuden euron ruokailuvaihtoehtoa kaikille: tomaatti-sinihomejuustokeitto peittoaa porilaisen. (J.N.)

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Tästä se lähtee

Pakkohan se oli yhdet juhlasavut vetäistävä...

Vihdoinkin, voisi satunnainen viisastelija todeta. Ja ihan syystäkin: kuten kaikki tietänevät, piti Sydän ei valehtele -sinkun olla ulkona jo lokakuun alussa, mutta painokoneen posahtaminen ja pahaan saumaan päälle kaatuneet syyslomat mutkistivat esikoisen matkaa. Ei se mitään. Hyvä näinkin. Oikein hyvä.
Esikoisestahan tässä on siinä mielessä kyse, että Sydän ei valehtele on ensimmäinen Suomen Mediamusiikin kautta julkaistava sinkkumme. Pitkäsoiton aika on ensi vuoden puolella. Sitä ennen ehdimme kiertää pistokeikkapohjalta Suomen etelästä pohjoiseen. Tahtia tiivistetään täyspitkän albumin siivin.
Paras tapa pysyä asioista kuusalla on seurata yllättäviinkin yksityiskohtiin pelottomasti pureutuvaa IM-blogia. Päivitysvastuuta kantaa vokalisti Jouni Nikula. Isäntä itse.