keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Suklaapoju ja pari muuta tarinaa Porista

Hiekkarantakaupunki Porin Monttu-baari osui ajankohtaisena keikkakalenteriin, olihan Sydän ei valehtele putkautettu pihalle keikkapäivän aattona, 6. marraskuuta. Digiajan posti kulkee vauhdilla: ilosanoma sinkun päätymisestä radioaalloille otettiin vastaan soundcheckin kynnyksellä, Hostel Buiston eksoottisessa kattohuoneistossa. Tunnelmaa tiivisti entisestään viiden hengen huoneen ilmanvaihto, joka meni kipsiin Sisun ksylitolipastillien laksatiivisten vaikutusten alaisena. Joku ymmärsikin vinkata rumpali Jukka-Pekka Koivistolle, että seuraavalle automatkalle voisi harkita jotain muuta naposteltavaa. Illan edetessä laskimme yhteen yksi plus yksi: jatkossa Jukkista koskee epävirallinen kielto syödä yhtään mitään millään keikkareissuilla.
Isäntä Meidän on neljän miehen bändi, mutta lavalla heiluu viisi miestä. Syynä on se, että vaikka levyllä urut huutavatkin hoosiannaa, ei leirissämme ole virallista urkuria. Livenä emme taas halua lähteä taustanauhaurpoiluun, joten olemme jakaneet Hammond-vastuun kolmelle miehelle. He ovat Jukka Hänninen, Henrik Klingengengenberg ja Samuel Sjöstrand. Kaikki Kokkolan poikia, joista kaksi ensin mainittua posauttelee helvetinpasuunoitaan IM-debyytillä asti.
Bändin aloittaessa oli hienona ideanamme, että IM-kosketisti vetäisi kaikki keikat aina lakanan takana, ison maailman malliin. Idea oli hyvä siihen asti, kunnes keikkapaikkojen koko tuli vastaan: uskokaa tai älkää, mutta kosketisti mahtuu paremmin lavalla kaikkien nähtäville kuin taustalakanahässäkän taakse muina miehinä muhinoimaan…
Samuel ”Samppa” Sjöstrand, maailman toisiksi kovin progeyhtye Camelin fani (Joukainen on kovempi), koki IM-tulikasteensa hammondisteista viimeisenä, vasta loppukesästä Kuopion Henry´s Pubissa. Hiljattain 21-vuoden ikään purjehtinut konkari lunasti heti paikkansa IM-leirin jatkeena. Helvetin hyvän soittotatsinsa ja työmoraalinsa lisäksi mies on tyyppinä mitä parhain. Jos Sampan kanssa ei tule toimeen, on syytä katsoa peiliin.
Ehkäpä juuri mainion luonteensa takia Sampasta on tullut keikkamatkojen lempinimimagneetti. Mies tunnetaan IM-leirissä muun muassa nimillä Lepa, Sorateiden Samurai, Shell-Samppa, Joukainen, Kajaali-Samppa…
Listaa voisi jatkaa melkein loputtomiin, mutta mennään asiaan: lempinimissähän parasta ei ole itse nimi, vaan nimen taakse kätkeytyvä tarina. Senpä vuoksi Sampan viimeisin lempinimi, Suklaapoju, kuulostaa huomattavasti epäilyttävämmältä kuin mistä todellisuudessa on kyse. Suklaapojun etymologiahan viittaa viattomasti Sampan pakonomaiseen tarpeeseen hamstrata Kismet-suklaata farkkujen takataskuun jokaisen huoltamopysäyksen yhteydessä. Ei sen pahempaa. Oikeasti.
Kuten aiemmin jo todettiin, on Sampan eli Suklaapojun luonne maailman parhaimpia. Se nähtiin taas Porissa, jossa viiden hengen huoneeseemme oli tuotu vain neljä sänkyä: henkilöauton takapenkillä aina keskipaikalla viihtyvä Samppa ei hätkähtänyt, vaan vetäisi napakat päiväunet lattialla. Aplodien arvoista heittäytymistä. Ja kyllä se sänkykin sieltä sitten saapui.
Kun musiikista kerran on kyse, niin loppuun vielä pari sanaa illan keikasta.
Jos lapsena laskettiin, kuka oli valvonut pisimpään, voisi nykyään laskea, kuka on aloittanut keikkansa myöhäisimpään. Viimeksi mainitulla mittarilla Isäntä Meidän olisi aika vahvoilla: marssimme Montun stagelle kello 01.45. Tunnin setti sujui soittoajasta huolimatta mainiosti. Poria alkuillasta vaivannut kankeus oli vaihtunut aamuyön positiiviseen pöhnään ja nykivinä tanssiliikkeinä havaittavaan hurmioon.


Sydän ei valehtele –sinkkukin läimittiin porilaisten kunniaksi ensi kertaa livenä. Ja toimihan se, vaikka bassokeisari Kauppisen piuha äityikin yllättävään pörinään kesken hektisimmän hurmion. Hyvä keikka.
Ja se vielä, että allekirjoittanut söi Porissa elämänsä parasta keittoa. Suosittelen Ravintola Martinan kuuden euron ruokailuvaihtoehtoa kaikille: tomaatti-sinihomejuustokeitto peittoaa porilaisen. (J.N.)

Ei kommentteja: